keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Tehtävä 8: Banzai


-Viimein täällä, hän ajatteli ja huokaisi syvään.

Tätä hetkeä Maija oli odottanut, ehkä liiankin kauan. Hänen sisällään oli aina ollut halu tehdä jotain radikaalia, jotain jonka voi ylpeänä kertoa tutuille. Tämä oli se juttu, jonka hän halusi tehdä.

Kun linja-auto viimein kaarsi vuoren juurelle, huokaisi Maija jälleen. Valtava onnellisuuden tunne valtasi hänet. Astuessaan ulos bussista hän veti syvään henkeä ja nautti raikkaasta vuoristoilmasta. Ympärillä oli metsää, jossain puiden takana juoksi peura. Ilma oli kostea ja kylmä. Hämärä alkoi laskeutua eikä aurinkoa enää näkynyt. Sitten hän vilkaisi ylöspäin.

-Tuonneko pitäisi selvitä?

Perhoset lentelivat vatsassa Maijan katsellessa vuoren rinnettä. Vuoren huippua ei näkynyt, se oli pilvien peitossa. Hetken ihailtuaan hän päätti ostaa vielä toisen litran pullovettä läheisestä majapaikasta. Samalla tuntematon, mutta ystävällinen mies neuvoi Maijaa hankkimaan kiipeilykepin. Se kuulemma auttaisi rankalla matkalla huipulle.

Reppu alkoi jo painaa kaikesta siitä vedestä ja ruoasta, jota hän kantoi. Se ei kuitenkaan haitannut, innostus oli liian suuri. Maija liikkui kohti soratietä, josta hän aloittaisi matkansa huipulle. Hän ihaili vielä viimeisen kerran metsiä ja päätti sitten lähteä matkaan.

Maija oli jo useamman vuoden ajan lukenut kokemuksia vuorelle kiipeämisestä. Hän ei voinut ikinä kuvitellakaan tätä tunnetta, joka valtaisi hänet, kun vuori viimein olisi vallattavissa. Hän muisteli vielä vuoden takaista aikaa, jolloin ei jaksanut kävellä edes kauppaan. Laiskuus oli silloin vallannut hänet, mutta onnekseen hän muutti tapojaan. Eipä hän siltikään olisi ikinä ajatellut yrittävänsä kiivetä ihka oikealle vuorelle.

Maija päätti kävellä rauhallisesti, koska matkaa oli paljon. Monen kilometrin korkuinen jyrkkä vuorenrinne on raskas kävellä, varsinkin kun reitti on täynnä hiekkaa, pieniä kiviä ja kalliota.

-Onneksi matkan varrella on levähdyspaikkoja, hän ajatteli.

Päivä alkoi olla lopuillaan, oli jo pimeää. Onnekseen Maija oli ostanut lampun, jota ilman hän ei olisi nähnyt eteensä metriäkään. Turvallisuuden tunnetta lisäsi myös se, ettei hän ollut ainoa joka kiipesi vuoren huipulle. Moni kiipeilijä ohitti hänet, mutta se ei haitannut. Maija oli päättänyt edetä rauhallisesti.

Kulkeminen muuttui koko ajan hankalammaksi. Vettä oli kulunut jo puoli litraa ja matkaa oli vielä paljon jäljellä. Maija oli kiivennyt vuorella useamman tunnin ilman levähdystaukoja. Ilma oli lämmin ja kostea, ja Maijan oli pakko riisua takkinsa. Hän istahti hiekalle, avasi juomapullonsa ja otti kulauksen. Samalla hän kuunteli. Ei linnunlaulua, ei hyönteisten sirinää. Oli jo niin pimeä, etteivät eläimetkään olleet hereillä. Matka jatkui.

Yhtäkkiä Maijan takaa kuului huuto.

-Hei!

Hän kääntyi ja näki nuoren miehen kutsuvan häntä. Hämmentyneenä Maija pysähtyi ja vastasi.

-Hei.
-Oletko ensimmäistä kertaa kiipeämässä?
-Olen, kiipeäminen on raskasta. Entä sinä?
-Tämä on minullekin ensimmäinen kerta. Tiedätkö yhtään paljonko matkaa on vielä jäljellä?
-Edellisellä levähdyspaikalla olin puolivälissä.

Nuori mies hiljeni.

-Vasta puolivälissä… Olin ihan varma että olemme kohta perillä. No, onnea kiipeämiseen, toivottavasti näemme huipulla.

Nuori mies lähti. Maija katseli kuinka mies käveli reipasta tahtia. Hän alkoi menettää toivoaan. Vuori tuntui voittamattomalta, ehkä hän ei selviäisikään huipulle. Hetken mietiskeltyään päätti hän istahtaa jälleen. Hän veti päälleen takkinsa ja otti repustaan vesipullon sekä pienen sipsipussin.

-Tästä saan tarpeeksi energiaa, hän ajatteli.

Maija jatkoi matkaa. Kun kiipeämistä oli kulunut jälleen useampi tunti, alkoi ilma tuntua ohuelta. Maijan oli hankala hengittää ja hän hengästyi nopeasti. Lämpötila alkoi lähennellä nollaa. Taivas oli pilvetön.

Usean levähdyspaikan jälkeen Maija saapui isolle portille. Portin molemmilla puolilla oli leijonapatsaat. Sillä hetkellä Maija ymmärsi, että huippu on lähellä. Hän siirsi katseensa ylöspäin ja näki valoja.

-Siellä se on, ajatteli Maija huojentuneena.
-Siellä on huippu, minä selvisin.

Maija olisi halunnut juosta ylös, mutta koska ilma oli todella ohutta, ei hän pystynyt siihen. Hän käveli viimeiset askeleet hitaasti mutta varmasti ja pääsi lopulta perille. Siellä häntä odotti pieni levähdyspaikka ja muita kiipeilijöitä. Valtava onnellisuuden ja onnistumisen tunne valtasi hänet.

Maija katseli ympärilleen. Taivas oli musta, oli aamuyö. Ilma oli raikkaampaa kuin koskaan, mutta oli myös kylmä. Maija päätti istahtaa vuoren reunalle ja katseli kun tuhannet valopilkut liikkuivat vuoren rinnettä ylöspäin. Maija otti hyvän istuma-asennon ja avasi reppunsa. Sieltä hän kaivoi viimeiset eväänsä ja veden.

-Banzai, banzai, banzai.

Nyt hän oli onnellinen.

3 kommenttia:

  1. Helppolukuinen novelli.
    Jotain dramaattista lukija jää odottamaan...eli jonkin koukun tekstiin olisi vielä voinut keksiä - melkein putoamisen - jännitteen tytön ja pojan välillä tms.

    Hyvää kuvailua: "Ei linnunlaulua, ei hyönteisten sirinää. Oli jo niin pimeä, etteivät eläimetkään olleet hereillä. "

    Jossakin kohdassa kuvaiu olisi voinut olla vielä yksityiskohtaisempaa.

    VastaaPoista
  2. Lyhyet kappaleet tekivät lukemisesta helppoa. Oli kiva, kun välillä oli lyhyttä dialogia sekä päähenkilön omia ajatuksia. Pidin myös kuvailusta.
    Jokin koukku olisi ollut kiva. Toisaalta tämä oli harmiton ja kiva novelli. :)

    VastaaPoista
  3. Ihan mielenkiintonen teksti. Muuten kiva lukee, mut välillä lauseet olis voinu olla hiukan monipuolisempia tai monisanasempia. Vähän lisää kuvailua lauseisiin tai jotain. :o

    VastaaPoista