Tehtävä 3: Piip piip piip...

"12,80, kiitos."

Mitähän tuokin tuossa virnuili. Yritti varmaan keksiä jotain hauskaa läppää. Niin, minunhan on pakko pitää kaikkea hauskana. Eihän tästä muuten mitään tule. Sanomista vaan kun en hymyile. Olihan joku joskus valittanut siitäkin, kun hymyilin liikaa. Mitähän nuo oikeasti haluaa, hymyillä vai eikö hymyillä. No, yritän vaan olla ystävällinen, jos ei joku minua sellaisena huoli, niin omapa on ongelmansa.

"Kiitos hei."

Kovin moni ei sano hyvästejä. Tai no, eihän nuo mitään varsinaisia hyvästejä ole, se on vain tapa, joillekin. Jotkut eivät tosin edes tervehdi, niille näytän vain nyrpeää naamaa. Niin, onhan se vaikeaa sanoa moi tuntemattomalle ihmisille. Herranjestas siinähän voisi joku saada jopa hyvän mielen! Onneksi on niitäkin ihmisiä jotka tervehtivät oikein ystävällisesti. Näille ihmisauringoille olen parhaimmillani ja saatan jopa antaa pussin ilmaiseksi. Niin, se helvetin 15 sentin pussi.

"Olisiko henkilöllisyystodistusta?"

Aina niillä on jotain valittamisen aihetta. Milloin on tavara loppu, milloin ei tavaraa löydy, kauppa on liian iso, hyllyvälit ovat liian pienet, kassoja on liian vähän, jonot kulkee hitaasti, kortit ei toimi JA NIIN EDELLEEN, lista on loputon. Olisivat onnellisia kun on mahdollisuus ruokaan ja puhtaaseen veteen. Mutta ei, halutaan aina vaan lisää, enemmän kuin tarvitaan, kaikkea turhaa. Ja sitten valitetaan kun loppusumma on liian suuri. Niin, miksiköhän.

"Hei vaan."
 
Paskinta läppää on sellainen, kun joku sanoo "näytit niin yksinäiseltä niin me tullaan piristämään sua". Älkää tulko, haluan olla yksin ja omissa ajatuksissani. Ei kiinnosta näytänkö yksinäiseltä, koska en ole eikä se edes sinulle kuulu. Mitähän ne muutenkaan urkkivat ihmisten asioita. Kerrankin joku muka-hauska pappa luuli kaulassa olevaa luomeani fritsuksi ja uskalsi vielä huomauttaa siitä. Se pappa ei saanut hymyä eikä ilmaista pussia.

"Anteeksi, kuinka monta pussia otitte?"

Nämä on taas niitä hetkiä kun mietin, miksi edes olen täällä.

Tehtävä 2: Sanoja sanoja

Istun Kokemäenjoen rannalla, katselen kaupungin valoja. Taivas on jo muuttunut oranssiksi, aurinko laskee. Mietin, miksen tehnyt aiemmin jotain toisin. Olisinko voinut estää sen, mitä tapahtui? Olen aina ajatellut, että kaikelle on tarkoituksensa, mutta oliko tämän tarkoitus tapahtua? Ehkä olikin, ehkä tämäkin kokemus vahvistaa minua, mutta tällä hetkellä en tunne oloani vahvaksi. Mieleni tekisi vain huutaa ja raivota maailmalle, mutta en tee sitä. Sen sijaan kaivan laukustani päärynän ja puraisen palasen. Ehkä tämä helpottaa, ajattelen.
Muistelen sitä maaliskuista kylmää iltaa Hämeenlinnassa. Makailimme sohvalla ja katselimme televisiosta The Voice of Finlandia. Silitin hellästi hiuksiasi, kunnes pitkän hiljaisuuden jälkeen nousit ylös ja kävelit ulos huoneesta sanomatta sanaakaan. En kuitenkaan halunnut tunkeilla ja kysyä mihin menet, tiesin ettet pidä siitä. Kun televisiosta alkoi Erinin kappale "Vanha nainen hunningolla" havahduin siihen, ettet ollut vieläkään palannut. Päätin lähteä katsomaan missä viivyit. Koputin vessan oveen ja huomasin sen olevan auki. Kurkkasin sisään ja näin sinut lattialla, kädet veressä.

Sinut vietiin Kehrääjänkujan sairaalaan. Kerroin että olet 25-vuotias, ammatiltasi maalari ja sinulla on todettu masennus, johon söit lääkkeitä. Lääkärit kyselivät myös paljon muuta ja vastasin heille parhaani mukaan. Kaikesta yrityksestä huolimatta et selvinnyt. Siitä hetkestä lähtien, kun sain kuulla poismenostasi, olen vain miettinyt, olisinko voinut estää tämän. Olisiko minun pitänyt tehdä jotain toisin. En usko koskaan saavani vastauksia kysymyksiini.

Mutta yksi asia on varma; rakastin sinua yli kaiken ja sinä jätit minut. Sitä, rakkaani, et saa ikinä anteeksi.

Tehtävä 1: Minä kirjoittajana

Kirjoittaminen. Se ei ikinä ole ollut intohimoni. Joskus kirjoitin päiväkirjaa, mutta sekään ei ikinä tullut täyteen. Sain päiväkirjani vuonna 1996, eikä sen kaikki sivut ole vieläkään käytettyjä. Kirjoitin sitä noin 10 vuotta, jonka jälkeen lopetin. En muista enää miksi. Ehkä turhauduin tai ahdistuin, koska ajatus siitä, että pääni sisäiset jutut ovat jossain konkreettisella paperilla, jonka kaikki voivat lukea, oli jotenkin pelottavaa. En halua päästää ihmisiä pääni sisään, miksi siis antaisin heille edes mahdollisuuden siihen kirjoittamalla ajatukseni paperille. Tästä huolimatta en ole tuhonnut päiväkirjaani ja sen lukeminen tuo paljon muistoja. Ehkä joskus jatkan sen kirjoittamista.

Miksi minusta tuli tällainen kirjoittaja, kuin nyt olen? Ala-asteella ja yläasteella aina kirjoitettiin aineita ja analyysejä. Vihasin sitä. Nykyään analyysit ovat niitä helpoimpia tekstejä kirjoittaa. Ehkä olenkin kehittynyt, toisaalta taas en. Kirjoittamisen aloittaminen on aina vaikeaa. Pitää miettiä, mikä on se ensimmäinen lause, jolla aloitan tämän esseen? Se ensimmäinen lause, joka saa lukijan haluamaan vain lisää. Se on se vaikein kohta, joka kestää.

En ole ikinä lukenut paljoakaan kirjoja. Sarjakuvia kylläkin, mutten laske niitä kirjoiksi. Darren Shanin vampyyrikirjoja luin joskus, mutta sekin jäi, kun huomasin kirjasarjan muuttuvan huonompaan suuntaan uusien kirjojen myötä. Harry Potter kirjoja luin vain siksi, koska muutkin lukivat. Sain luettua kaksi ensimmäistä kirjaa, se riitti minulle. Viimeisin kirja, jonka olen ostanut ihan omaksi ja lukenut kokonaan, on Elina Tiilikan Punainen mekko. Tykkään kirjoista, jotka kertovat jostain mikä on oikeasti tapahtunut. Kirjoista, joiden päähenkilöt ovat niitä ihan tavallisia tyyppejä.

#SPOILER#
Tiilikan kirja oli muuten hyvää luettavaa, mutta kun lopussa tuli kohta, jossa päähenkilö tappaa kissansa, päätin etten pidäkään kirjasta. Se oli liikaa. Luin kuitenkin kirjan loppuun, mutta myin sen samantien pois enkä aio lukea sitä uudelleen.
#/SPOILER#

Parasta kirjoittamisessa on se, kun saa kirjoittaa ihan mitä vaan mieleen tulee, kuten nyt. En mieti mitä kirjoitan, vaan kirjoitan kaiken mitä tällä hetkellä mielessä liikkuu. Sormet vain liikkuvat näppäimistöllä ja tekstiä tulee. Se on hienoa. Tämä on se syy, miksi pidän blogien kirjoittamisesta ja se syy, miksi päätin tulla tälle kurssille, vaikkakin myöhässä. Ehkä tämä kurssi auttaa minua oppimaan lisää kirjoittamisesta eikä niiden esseiden aloittaminen kestä enää niin kauaa.