Tehtävä 8: Banzai

-Viimein täällä, hän ajatteli ja huokaisi syvään.

Tätä hetkeä Maija oli odottanut, ehkä liiankin kauan. Hänen sisällään oli aina ollut halu tehdä jotain radikaalia, jotain jonka voi ylpeänä kertoa tutuille. Tämä oli se juttu, jonka hän halusi tehdä.

Kun linja-auto viimein kaarsi vuoren juurelle, huokaisi Maija jälleen. Valtava onnellisuuden tunne valtasi hänet. Astuessaan ulos bussista hän veti syvään henkeä ja nautti raikkaasta vuoristoilmasta. Ympärillä oli metsää, jossain puiden takana juoksi peura. Ilma oli kostea ja kylmä. Hämärä alkoi laskeutua eikä aurinkoa enää näkynyt. Sitten hän vilkaisi ylöspäin.

-Tuonneko pitäisi selvitä?

Perhoset lentelivat vatsassa Maijan katsellessa vuoren rinnettä. Vuoren huippua ei näkynyt, se oli pilvien peitossa. Hetken ihailtuaan hän päätti ostaa vielä toisen litran pullovettä läheisestä majapaikasta. Samalla tuntematon, mutta ystävällinen mies neuvoi Maijaa hankkimaan kiipeilykepin. Se kuulemma auttaisi rankalla matkalla huipulle.

Reppu alkoi jo painaa kaikesta siitä vedestä ja ruoasta, jota hän kantoi. Se ei kuitenkaan haitannut, innostus oli liian suuri. Maija liikkui kohti soratietä, josta hän aloittaisi matkansa huipulle. Hän ihaili vielä viimeisen kerran metsiä ja päätti sitten lähteä matkaan.

Maija oli jo useamman vuoden ajan lukenut kokemuksia vuorelle kiipeämisestä. Hän ei voinut ikinä kuvitellakaan tätä tunnetta, joka valtaisi hänet, kun vuori viimein olisi vallattavissa. Hän muisteli vielä vuoden takaista aikaa, jolloin ei jaksanut kävellä edes kauppaan. Laiskuus oli silloin vallannut hänet, mutta onnekseen hän muutti tapojaan. Eipä hän siltikään olisi ikinä ajatellut yrittävänsä kiivetä ihka oikealle vuorelle.

Maija päätti kävellä rauhallisesti, koska matkaa oli paljon. Monen kilometrin korkuinen jyrkkä vuorenrinne on raskas kävellä, varsinkin kun reitti on täynnä hiekkaa, pieniä kiviä ja kalliota.

-Onneksi matkan varrella on levähdyspaikkoja, hän ajatteli.

Päivä alkoi olla lopuillaan, oli jo pimeää. Onnekseen Maija oli ostanut lampun, jota ilman hän ei olisi nähnyt eteensä metriäkään. Turvallisuuden tunnetta lisäsi myös se, ettei hän ollut ainoa joka kiipesi vuoren huipulle. Moni kiipeilijä ohitti hänet, mutta se ei haitannut. Maija oli päättänyt edetä rauhallisesti.

Kulkeminen muuttui koko ajan hankalammaksi. Vettä oli kulunut jo puoli litraa ja matkaa oli vielä paljon jäljellä. Maija oli kiivennyt vuorella useamman tunnin ilman levähdystaukoja. Ilma oli lämmin ja kostea, ja Maijan oli pakko riisua takkinsa. Hän istahti hiekalle, avasi juomapullonsa ja otti kulauksen. Samalla hän kuunteli. Ei linnunlaulua, ei hyönteisten sirinää. Oli jo niin pimeä, etteivät eläimetkään olleet hereillä. Matka jatkui.

Yhtäkkiä Maijan takaa kuului huuto.

-Hei!

Hän kääntyi ja näki nuoren miehen kutsuvan häntä. Hämmentyneenä Maija pysähtyi ja vastasi.

-Hei.

-Oletko ensimmäistä kertaa kiipeämässä?

-Olen, kiipeäminen on raskasta. Entä sinä?

-Tämä on minullekin ensimmäinen kerta. Tiedätkö yhtään paljonko matkaa on vielä jäljellä?

-Edellisellä levähdyspaikalla olin puolivälissä.

Nuori mies hiljeni.

-Vasta puolivälissä… Olin ihan varma että olemme kohta perillä. No, onnea kiipeämiseen, toivottavasti näemme huipulla.

Nuori mies lähti. Maija katseli kuinka mies käveli reipasta tahtia. Hän alkoi menettää toivoaan. Vuori tuntui voittamattomalta, ehkä hän ei selviäisikään huipulle. Hetken mietiskeltyään päätti hän istahtaa jälleen. Hän veti päälleen takkinsa ja otti repustaan vesipullon sekä pienen sipsipussin.

-Tästä saan tarpeeksi energiaa, hän ajatteli.

Maija jatkoi matkaa. Kun kiipeämistä oli kulunut jälleen useampi tunti, alkoi ilma tuntua ohuelta. Maijan oli hankala hengittää ja hän hengästyi nopeasti. Lämpötila alkoi lähennellä nollaa. Taivas oli pilvetön.

Usean levähdyspaikan jälkeen Maija saapui isolle portille. Portin molemmilla puolilla oli leijonapatsaat. Sillä hetkellä Maija ymmärsi, että huippu on lähellä. Hän siirsi katseensa ylöspäin ja näki valoja.

-Siellä se on, ajatteli Maija huojentuneena.

-Siellä on huippu, minä selvisin.

Maija olisi halunnut juosta ylös, mutta koska ilma oli todella ohutta, ei hän pystynyt siihen. Hän käveli viimeiset askeleet hitaasti mutta varmasti ja pääsi lopulta perille. Siellä häntä odotti pieni levähdyspaikka ja muita kiipeilijöitä. Valtava onnellisuuden ja onnistumisen tunne valtasi hänet.

Maija katseli ympärilleen. Taivas oli musta, oli aamuyö. Ilma oli raikkaampaa kuin koskaan, mutta oli myös kylmä. Maija päätti istahtaa vuoren reunalle ja katseli kun tuhannet valopilkut liikkuivat vuoren rinnettä ylöspäin. Maija otti hyvän istuma-asennon ja avasi reppunsa. Sieltä hän kaivoi viimeiset eväänsä ja veden.

-Banzai, banzai, banzai.

Nyt hän oli onnellinen.

Tehtävä 7: Hopeinen kuu

"Taas ne soittaa valssia. Mä en kyl ymmärrä tollasen musiikin päälle, mä kuuntelen mielummin Lady Gagaa ja bailaan sen tahdissa jossai Kirvatsin nurtsilla sidukka kädes."

"Ohan toi vähän vanhusten hommaa tollane. Mut kyl mä ite vanhempana sitte haluisin lavatansseille, vähän niinku tällaselle. Mut en viel, en mä ees osaa."

"Ai hitto muuten, pitiks meen mennä kattoo sitä kokkoa? Ne varmaa sytyttää sitä ny."

"Aijoo, mennää vaa. Mä en kyl voi kauheen pitkään valvoa, pitää mennä tekee karsinahommia aamulla. Mut en mä voi sun antaa yksin kulkee tääl, tääl voi olla susiaki."

"No jos sä saatat mut mummolaan ni saat mielenrauhan. Lähetää ny jo, en mä jaksa kuunnella tota vanhusten musaa."

Tehtävä 6: Pentu

"Ole hiljaa kun et minua tunne." Noin mä sille sanoin ja blockasin sen kavereista. Miten joku kehtaakin puhua asioista, joista ei tiedä mitään. Tuo tyyppi ei tiedä, ei se tunne mua. Se ei tiedä mitä koen tällä hetkellä, miten mielialat heittelee ja keho muuttuu. Se ei tiedä ihmisen toiminnoista eikä se tiedä mun elämästä. Tottakai mä olisin sen pennun halunnut pitää, mutta en mä voi. Ihmislapsi on kuitenkin mulle se tärkeämpi, kuin koira. Jos olisin tiennyt miten keho reagoi raskauden aikana eri asioihin, niin tottakai olisin ollut ottamatta sitä pentua. En mä ole mikään eläinten vihaaja, mä rakastan eläimiä, varsinkin koiria. Sille ei nyt vaan voi mitään, että raskaus puhkaisi allergian juuri siihen ainoaan eläinrotuun, jota rakastan ja jonka olin juuri hankkinut.

"Olisit ajatellut vähän pidemmälle." Noin se mulle sanoi. Mutta ihan oikeasti, mistä mä olisin voinut tuon ennustaa. Halusin koiran, koska rakastan niitä, joten otin koiran. En mä voinut tietää, että raskaaksi tullessani olisinkin yhtäkkiä allerginen koiralle. Sitä paitsi, annoin pennun hyvään kotiin, tutulle, joka pitää siitä huolen. Mä tiedän, että sillä koiralla on hyvä olla. Mun pitää nyt keskittyä mun tulevaan lapseen, musta tulee äiti! En saa antaa minkään pilata tätä ihanaa aikaa elämässäni. Ehkä sitten kun lapsi on syntynyt voin alkaa taas miettimään lemmikin hankintaa, mutta en yhtään aikasempaa.

Tehtävä 5: Kukamikähä

"En ole ihan varma mitä tapahtui, mutta mielestäni henkilöauto ajoi ylinopeutta tuolta suunnalta, mutta mopoauto ajoi eteen kolmion takaa. Periaatteessa siis molemmat tekivät virheen, mutta siitä saa päättää poliisi. Toivottavasti molemmat kuljettajat ovat kuitenkin kunnossa."

"Mä seisoin täs tien toisella puolella, ku tuolta yhtäkkii tuli toi isompi auto. Se sit törmäs tohon mopoautoon aika lujaa, en mä oikeestaan muuta nähnyt."

"No tässähän kävi siis niin, että henkilöauto tuli tuolta suunnalta ihan normaalia vauhtia. Mopoauto ajoi selvää ylinopeutta ja taisi ajaa vielä kolmion takaa. Kyllä se vaan niin on, ettei nykynuoret osaa ajaa, varsinkaan tuollaisilla surkean pienillä autoilla jotka ei kestä mitään. Silloin kun minä olin nuori, niin ajettiin ihan kunnon henkilöautoilla ja rauhallisesti. Ei ollut onnettomuuksia ei. Kyllähän se niin on, ettei nuorille kuskeille pitäisi antaa lupaa ajaa autolla ilman aikuista, tällaisia onnettomuuksiahan siitä vain syntyy, kyl se niin on."

Tehtävä 4: Tanka 5-7-5-7-7

Aina tehtävää, 
mut ei koskaan lepoa.
Ehkä tuomittu
olen tähän helvettiin,
tai sitten alan sotaan.

Tehtävä 3: Piip piip piip...

"12,80, kiitos."

Mitähän tuokin tuossa virnuili. Yritti varmaan keksiä jotain hauskaa läppää. Niin, minunhan on pakko pitää kaikkea hauskana. Eihän tästä muuten mitään tule. Sanomista vaan kun en hymyile. Olihan joku joskus valittanut siitäkin, kun hymyilin liikaa. Mitähän nuo oikeasti haluaa, hymyillä vai eikö hymyillä. No, yritän vaan olla ystävällinen, jos ei joku minua sellaisena huoli, niin omapa on ongelmansa.

"Kiitos hei."

Kovin moni ei sano hyvästejä. Tai no, eihän nuo mitään varsinaisia hyvästejä ole, se on vain tapa, joillekin. Jotkut eivät tosin edes tervehdi, niille näytän vain nyrpeää naamaa. Niin, onhan se vaikeaa sanoa moi tuntemattomalle ihmisille. Herranjestas siinähän voisi joku saada jopa hyvän mielen! Onneksi on niitäkin ihmisiä jotka tervehtivät oikein ystävällisesti. Näille ihmisauringoille olen parhaimmillani ja saatan jopa antaa pussin ilmaiseksi. Niin, se helvetin 15 sentin pussi.

"Olisiko henkilöllisyystodistusta?"

Aina niillä on jotain valittamisen aihetta. Milloin on tavara loppu, milloin ei tavaraa löydy, kauppa on liian iso, hyllyvälit ovat liian pienet, kassoja on liian vähän, jonot kulkee hitaasti, kortit ei toimi JA NIIN EDELLEEN, lista on loputon. Olisivat onnellisia kun on mahdollisuus ruokaan ja puhtaaseen veteen. Mutta ei, halutaan aina vaan lisää, enemmän kuin tarvitaan, kaikkea turhaa. Ja sitten valitetaan kun loppusumma on liian suuri. Niin, miksiköhän.

"Hei vaan."
 
Paskinta läppää on sellainen, kun joku sanoo "näytit niin yksinäiseltä niin me tullaan piristämään sua". Älkää tulko, haluan olla yksin ja omissa ajatuksissani. Ei kiinnosta näytänkö yksinäiseltä, koska en ole eikä se edes sinulle kuulu. Mitähän ne muutenkaan urkkivat ihmisten asioita. Kerrankin joku muka-hauska pappa luuli kaulassa olevaa luomeani fritsuksi ja uskalsi vielä huomauttaa siitä. Se pappa ei saanut hymyä eikä ilmaista pussia.

"Anteeksi, kuinka monta pussia otitte?"

Nämä on taas niitä hetkiä kun mietin, miksi edes olen täällä.

Tehtävä 2: Sanoja sanoja

Istun Kokemäenjoen rannalla, katselen kaupungin valoja. Taivas on jo muuttunut oranssiksi, aurinko laskee. Mietin, miksen tehnyt aiemmin jotain toisin. Olisinko voinut estää sen, mitä tapahtui? Olen aina ajatellut, että kaikelle on tarkoituksensa, mutta oliko tämän tarkoitus tapahtua? Ehkä olikin, ehkä tämäkin kokemus vahvistaa minua, mutta tällä hetkellä en tunne oloani vahvaksi. Mieleni tekisi vain huutaa ja raivota maailmalle, mutta en tee sitä. Sen sijaan kaivan laukustani päärynän ja puraisen palasen. Ehkä tämä helpottaa, ajattelen.
Muistelen sitä maaliskuista kylmää iltaa Hämeenlinnassa. Makailimme sohvalla ja katselimme televisiosta The Voice of Finlandia. Silitin hellästi hiuksiasi, kunnes pitkän hiljaisuuden jälkeen nousit ylös ja kävelit ulos huoneesta sanomatta sanaakaan. En kuitenkaan halunnut tunkeilla ja kysyä mihin menet, tiesin ettet pidä siitä. Kun televisiosta alkoi Erinin kappale "Vanha nainen hunningolla" havahduin siihen, ettet ollut vieläkään palannut. Päätin lähteä katsomaan missä viivyit. Koputin vessan oveen ja huomasin sen olevan auki. Kurkkasin sisään ja näin sinut lattialla, kädet veressä.

Sinut vietiin Kehrääjänkujan sairaalaan. Kerroin että olet 25-vuotias, ammatiltasi maalari ja sinulla on todettu masennus, johon söit lääkkeitä. Lääkärit kyselivät myös paljon muuta ja vastasin heille parhaani mukaan. Kaikesta yrityksestä huolimatta et selvinnyt. Siitä hetkestä lähtien, kun sain kuulla poismenostasi, olen vain miettinyt, olisinko voinut estää tämän. Olisiko minun pitänyt tehdä jotain toisin. En usko koskaan saavani vastauksia kysymyksiini.

Mutta yksi asia on varma; rakastin sinua yli kaiken ja sinä jätit minut. Sitä, rakkaani, et saa ikinä anteeksi.

Tehtävä 1: Minä kirjoittajana

Kirjoittaminen. Se ei ikinä ole ollut intohimoni. Joskus kirjoitin päiväkirjaa, mutta sekään ei ikinä tullut täyteen. Sain päiväkirjani vuonna 1996, eikä sen kaikki sivut ole vieläkään käytettyjä. Kirjoitin sitä noin 10 vuotta, jonka jälkeen lopetin. En muista enää miksi. Ehkä turhauduin tai ahdistuin, koska ajatus siitä, että pääni sisäiset jutut ovat jossain konkreettisella paperilla, jonka kaikki voivat lukea, oli jotenkin pelottavaa. En halua päästää ihmisiä pääni sisään, miksi siis antaisin heille edes mahdollisuuden siihen kirjoittamalla ajatukseni paperille. Tästä huolimatta en ole tuhonnut päiväkirjaani ja sen lukeminen tuo paljon muistoja. Ehkä joskus jatkan sen kirjoittamista.

Miksi minusta tuli tällainen kirjoittaja, kuin nyt olen? Ala-asteella ja yläasteella aina kirjoitettiin aineita ja analyysejä. Vihasin sitä. Nykyään analyysit ovat niitä helpoimpia tekstejä kirjoittaa. Ehkä olenkin kehittynyt, toisaalta taas en. Kirjoittamisen aloittaminen on aina vaikeaa. Pitää miettiä, mikä on se ensimmäinen lause, jolla aloitan tämän esseen? Se ensimmäinen lause, joka saa lukijan haluamaan vain lisää. Se on se vaikein kohta, joka kestää.

En ole ikinä lukenut paljoakaan kirjoja. Sarjakuvia kylläkin, mutten laske niitä kirjoiksi. Darren Shanin vampyyrikirjoja luin joskus, mutta sekin jäi, kun huomasin kirjasarjan muuttuvan huonompaan suuntaan uusien kirjojen myötä. Harry Potter kirjoja luin vain siksi, koska muutkin lukivat. Sain luettua kaksi ensimmäistä kirjaa, se riitti minulle. Viimeisin kirja, jonka olen ostanut ihan omaksi ja lukenut kokonaan, on Elina Tiilikan Punainen mekko. Tykkään kirjoista, jotka kertovat jostain mikä on oikeasti tapahtunut. Kirjoista, joiden päähenkilöt ovat niitä ihan tavallisia tyyppejä.

#SPOILER#
Tiilikan kirja oli muuten hyvää luettavaa, mutta kun lopussa tuli kohta, jossa päähenkilö tappaa kissansa, päätin etten pidäkään kirjasta. Se oli liikaa. Luin kuitenkin kirjan loppuun, mutta myin sen samantien pois enkä aio lukea sitä uudelleen.
#/SPOILER#

Parasta kirjoittamisessa on se, kun saa kirjoittaa ihan mitä vaan mieleen tulee, kuten nyt. En mieti mitä kirjoitan, vaan kirjoitan kaiken mitä tällä hetkellä mielessä liikkuu. Sormet vain liikkuvat näppäimistöllä ja tekstiä tulee. Se on hienoa. Tämä on se syy, miksi pidän blogien kirjoittamisesta ja se syy, miksi päätin tulla tälle kurssille, vaikkakin myöhässä. Ehkä tämä kurssi auttaa minua oppimaan lisää kirjoittamisesta eikä niiden esseiden aloittaminen kestä enää niin kauaa.